perjantai 3. toukokuuta 2013

Toinen koti.

Vaihtovuoden alussa jouduin tilanteeseen jossa mun piti löytää uusi perhe. Tai siis YFU:nhan se oli tarkoitus löytää, mutta kuulemma siihen menisi vähintään kuukausi. Pari yötä vietin ranskan rajalla Valerian hostperheessä, jossa perheen vieraanvaraisuus ja aitous iski syvälle, tunsin olevani lähempänä niitä ihmisiä kahdessa päivässä, kuin ensimmäistä perhettäni koko siellä viettämäni kuukauden aikana. Yfu:lta soitettiin ja sanottiin että yksi mun koulun opettajista oli soittanut ja kertonut voivansa ottaa mut siksi aikaa, että pysyvä perhe löytyisi. En ikinä unohda niitä kahta viikkoa, jotka vietin siinä perheessä. Näin paikkoja kaupungin ulkopuolella, kun perhe vei mut saksaan, vaeltamaan, ja esitteli muutenkin paikkoja. Näin perheen vanhemmissa samoja piirteitä joita näen omissa vanhemmissani ja tunsin heti oloni tervetulleeksi. Tässä perheessä oli (on) kolme lasta: Elisa, joka on mun kanssa samalla luokalla ja vuoden vanhempi, Jean joka on mua reilun vuoden nuorempi ja maailman ihanin Nathan, 8v. Tässä perheessä syötiin joka päivä yhdessä pitkään, käytiin pitkiä keskusteluja ja katsottiin leffoja. Viikonloppuaamuisin leipomosta haettiin kasa tuoretta leipää ja leivoksia, ja brunssi syötiin aina yhdessä.

Kahden viikon jälkeen sain tietää että muuttaisin toisen luokkakaverin luo samaan kaupunkiin. Aluksi olin turhautunut, koska istuin niin hyvin väliaikaiseen perheeseen, enkä halunnut enempää alun kaltaisia ikäviä yllätyksiä. Pakkasin tavarat ja kun saavuin uuteen kotiin, mut otettiin lämmöllä vastaan. Parin päivän jälkeen ymmärsin kuinka onnekas olin. YFU ei ollut löytänyt uutta perhettä, vaan Sophie (hostsisko) oli kertonut mun tilanteesta äidilleen ja joka oli itse ottanut yhteyttä yfu:un kertoakseen että voivat ottaa mut tänne. Sain Sophien huoneen, Sophie itse muutti sohvalle siihen asti että toimistohuoneeseen ostettiin uusi sänky ja siitä tehtiin makuuhuone.

Tässä perheessä jokainen saa olla oma itsensä. Meitä asuu täällä seitsemän: Äiti, kaksi siskoa (18 ja 20), veli (22), 89-vuotias mummo, Christian (Luxembourgilainen vuokralla asuva opiskelija) ja minä. Tässä talossa on asunut ihmisiä ympäri maailmaa, ja perhe rakastaa matkustamista. Äiti on muunmuassa työskennellyt vuosia Sveitsissä sairaanhoitajana. Mummo on ihan oma lukunsa. Iästä huolimatta mummo on päästään terävä, eikä koskaan unohda mitään. Talon päällikkönä mummolla on aina kysyttävää, sanottavaa, ja tehtäviä muille. Nuorempana mummo on esimerkiksi asunut vuosikymmenen kongossa, käynyt 5 kertaa australiassa ja ajanut yksin pyörällä täältä ruotsiin asti. Talo on täynnä valokuva-albumeita reissuista. Matkustelun mummo on lopettanut vasta kaksi vuotta sitten kunnon huononemisen vuoksi.

Täällä olen oppinut viettämään aikaa kotona ja rentoutumaan. Mun ei ole missään vaiheessa tarvinut miettiä, puhunkohan ruokapöydässä tarpeeksi tai pitäisiköhän tehdä enemmän kotitöitä. Täällä kaikki sanovat mitä ajattelevat ja tunnelma on lämmin ja rehellinen.

Äiti on töissä psykiatrisella klinikalla, ja hostisä on sosiaalityöntekijä. Vanhemmat on siis eronneet jo 17 vuotta sitten, mutta isä asuu sadan metrin päässä ja on paljon mukana perheen elämässä. Kaksi vanhinta sisarusta asuu osan ajasta isän luona, ja joka toinen viikonloppu syödään siellä. Tiphaine (20v) opiskelee Liegessä esikoulun opettajaksi, harrastaa laulamista, ja on siinä älyttömän hyvä. Pierre-pol (22v) opiskelee Liegessä lääketiedettä. Sophie aikoo lukion jälkeen opiskella sairaanhoitajaksi. Sophie on myös suunnitellut lähtevänsä vaihtoon lukion jälkeen, ja saattaa olla, että saan Sophien meille Suomeen puoleksi vuodeksi.

Eteisessä on pieni taulu, joka kertoo paljon talossa asuvista ihmisistä. Taulussa lukee: "Qui que tu sois, entre, ici on t'aime". Kuka tahansa oletkin, tule sisään, täällä sinua rakastetaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti