tiistai 28. toukokuuta 2013

31 days in Belgium

My Belgium is bright green and brick red. It's the color of cobblestone streets and the old stone houses.
It smells like rain, antique furniture and warm waffles from the street stand.

Today I have exactly a month of my exchange left. 31 days. I'm so happy and sad and afraid. All emotions flowing at the same time. Being excited to come home and devastated to leave at the same time makes me calm for some reason, and thinking about leaving doesn't make me sad, just sort of melancholic.

I love this country in all it's weirdness, in all it's beauty and all it's ugliness. I love to feel like I belong here, and I'm afraid to feel like I belong here. I know this country almost like I know home. The thought of going back is scary and relieving at the same time.

I've learned a lot during this year. I'm more determined, I know better what's important to me. I'm more tolerant. But I think I won't face the biggest changes before actually going home to the middle of everything.

I've made friends for a lifetime, and met so many others who will forever stay in my mind, from whom I've learned a lot, and who have changed me. It's a sad thought that in 30 days everyone will go back home to their lives and god knows when we'll see each other again.

I think one of the most important things to all humans is to have a place to call home, and now I'm privileged to have two. I have two homes, two families. I know I can always come back and I will be taken as a family member, and I couldn't be more grateful for that.

I still have time to finish the list in my head of things I want to do before leaving. My last weeks here will be full of everything amazing, so the little time I have left surely won't go to waste.

I find myself thinking about home more often than before, planning things that I want to do first when I get there, trips that I want to make with friends during the summer. I'm not homesick though, I just tend to live in the future, and that annoys me. A mexican exchange student that I know wrote to facebook: I hope there was a way of knowing you're in the good old days before they're already behind you.








perjantai 17. toukokuuta 2013

Lately

I've had the most amazing time these weeks. I was in Amsterdam for a few days, and queensday there was something I've never seen before. Millions of people on the streets celebrating the last queensday before crowning the new king. everyone was dressed up in orange, of course, and the canals were full of party boats. It was something everyone should experience once in their lives, and I'm sure that won't the only time for me.

A week after Amsterdam, my parents came to visit me for a few days. I was really exited to show my new country to them, and even in such a little time we did a lot of things, and they got to know my family. It was such a great few days, and seeing my parents wasn't strange at all, as I had first thought it would be. My two families got along better than well with each other and we started planning for the belgian one to come visit Finland as well. 

Last weekend we had a re-entry with Yfu in Mons. Michelle and Sofie spent friday night at my place since we had to take the train to Mons really early in the morning. It was just perfect seeing everyone together, but the athmosphere was sad at the same time, because we knew it was the last time for all of us to be together. The time we spent actually doing activities as groups to deal with going back home was not more than a few hours, and after that we all went out together. The next day we signed flags for each other, made plans for the remaining time and talked about how strange, heartbreaking and wrong it feels that all this will soon be over. Later we had a big barbecue in an old castle with the families, the stuff of yfu and a few students that will leave for exchange this fall.

Now I've spent a few days with Greg. He's leaving Belgium early, on monday or tuesday, and I want to make the best of his last days here with him. He's become one of my best friends here and it won't be the same when he's gone. 



Queensday

The highest spot of Belgium
Fathers and daughters






Oh dad we're so much alike (in the outlet of a chocolate factory)

An american cemetery



Queensday spirit








Us as queens of holland


perjantai 3. toukokuuta 2013

Toinen koti.

Vaihtovuoden alussa jouduin tilanteeseen jossa mun piti löytää uusi perhe. Tai siis YFU:nhan se oli tarkoitus löytää, mutta kuulemma siihen menisi vähintään kuukausi. Pari yötä vietin ranskan rajalla Valerian hostperheessä, jossa perheen vieraanvaraisuus ja aitous iski syvälle, tunsin olevani lähempänä niitä ihmisiä kahdessa päivässä, kuin ensimmäistä perhettäni koko siellä viettämäni kuukauden aikana. Yfu:lta soitettiin ja sanottiin että yksi mun koulun opettajista oli soittanut ja kertonut voivansa ottaa mut siksi aikaa, että pysyvä perhe löytyisi. En ikinä unohda niitä kahta viikkoa, jotka vietin siinä perheessä. Näin paikkoja kaupungin ulkopuolella, kun perhe vei mut saksaan, vaeltamaan, ja esitteli muutenkin paikkoja. Näin perheen vanhemmissa samoja piirteitä joita näen omissa vanhemmissani ja tunsin heti oloni tervetulleeksi. Tässä perheessä oli (on) kolme lasta: Elisa, joka on mun kanssa samalla luokalla ja vuoden vanhempi, Jean joka on mua reilun vuoden nuorempi ja maailman ihanin Nathan, 8v. Tässä perheessä syötiin joka päivä yhdessä pitkään, käytiin pitkiä keskusteluja ja katsottiin leffoja. Viikonloppuaamuisin leipomosta haettiin kasa tuoretta leipää ja leivoksia, ja brunssi syötiin aina yhdessä.

Kahden viikon jälkeen sain tietää että muuttaisin toisen luokkakaverin luo samaan kaupunkiin. Aluksi olin turhautunut, koska istuin niin hyvin väliaikaiseen perheeseen, enkä halunnut enempää alun kaltaisia ikäviä yllätyksiä. Pakkasin tavarat ja kun saavuin uuteen kotiin, mut otettiin lämmöllä vastaan. Parin päivän jälkeen ymmärsin kuinka onnekas olin. YFU ei ollut löytänyt uutta perhettä, vaan Sophie (hostsisko) oli kertonut mun tilanteesta äidilleen ja joka oli itse ottanut yhteyttä yfu:un kertoakseen että voivat ottaa mut tänne. Sain Sophien huoneen, Sophie itse muutti sohvalle siihen asti että toimistohuoneeseen ostettiin uusi sänky ja siitä tehtiin makuuhuone.

Tässä perheessä jokainen saa olla oma itsensä. Meitä asuu täällä seitsemän: Äiti, kaksi siskoa (18 ja 20), veli (22), 89-vuotias mummo, Christian (Luxembourgilainen vuokralla asuva opiskelija) ja minä. Tässä talossa on asunut ihmisiä ympäri maailmaa, ja perhe rakastaa matkustamista. Äiti on muunmuassa työskennellyt vuosia Sveitsissä sairaanhoitajana. Mummo on ihan oma lukunsa. Iästä huolimatta mummo on päästään terävä, eikä koskaan unohda mitään. Talon päällikkönä mummolla on aina kysyttävää, sanottavaa, ja tehtäviä muille. Nuorempana mummo on esimerkiksi asunut vuosikymmenen kongossa, käynyt 5 kertaa australiassa ja ajanut yksin pyörällä täältä ruotsiin asti. Talo on täynnä valokuva-albumeita reissuista. Matkustelun mummo on lopettanut vasta kaksi vuotta sitten kunnon huononemisen vuoksi.

Täällä olen oppinut viettämään aikaa kotona ja rentoutumaan. Mun ei ole missään vaiheessa tarvinut miettiä, puhunkohan ruokapöydässä tarpeeksi tai pitäisiköhän tehdä enemmän kotitöitä. Täällä kaikki sanovat mitä ajattelevat ja tunnelma on lämmin ja rehellinen.

Äiti on töissä psykiatrisella klinikalla, ja hostisä on sosiaalityöntekijä. Vanhemmat on siis eronneet jo 17 vuotta sitten, mutta isä asuu sadan metrin päässä ja on paljon mukana perheen elämässä. Kaksi vanhinta sisarusta asuu osan ajasta isän luona, ja joka toinen viikonloppu syödään siellä. Tiphaine (20v) opiskelee Liegessä esikoulun opettajaksi, harrastaa laulamista, ja on siinä älyttömän hyvä. Pierre-pol (22v) opiskelee Liegessä lääketiedettä. Sophie aikoo lukion jälkeen opiskella sairaanhoitajaksi. Sophie on myös suunnitellut lähtevänsä vaihtoon lukion jälkeen, ja saattaa olla, että saan Sophien meille Suomeen puoleksi vuodeksi.

Eteisessä on pieni taulu, joka kertoo paljon talossa asuvista ihmisistä. Taulussa lukee: "Qui que tu sois, entre, ici on t'aime". Kuka tahansa oletkin, tule sisään, täällä sinua rakastetaan.